Muut kielet:

MIRJAMI IVANOV, Suomen ja Bulgarian Mission Possiblen hallituksen jäsen

"Kun katson maassa istuvaa nuhruista lasta, joka laittaa kädellä linssikeittoa suuhunsa, voin vain todeta, ettei tarvitse lähteä muihin maanosiin nähdäkseen kurjuutta. Riittää, että menee naapurikylään."

Näin on sanonut Bulgarian slummeista työtoverimme Ivan Ivanov. Tämä pätee myös massiiviseen kaupunkislummiin Slivenissä, toivottomuuden tyyssijaan, jonka nimi on ironisesti "Toivo". Se on kuin kappale Aasiaa keskellä Eurooppaa.

"Mitä syvemmälle mennään, sen pahemmaksi tämä muuttuu", Ivan toteaa. Kapeat kujat ovat täynnä ihmisiä, koiria, jätekasoja, laatikoita, kojuja. Slummin 30 000 asukasta ovat romaneja ja turkkilaisia. "Suurella osalla ei ole henkilöpapereita, koska talot ovat laittomia eikä heillä ole virallista osoitetta. Siksi he eivät saa terveydenhoitoa eivätkä avustuksia..."

KUVA: Seurakunnan ovella

Pysähdymme lähes huomaamattomalla oviaukolla, joka johtaa pimeään rappukäytävään ja kellarikerroksessa sijaitsevaan pienen seurakunnan kokoustilaan. Ikkunaton, tunkkainen huone on täynnä äitejä ja vauvoja odottamassa äitiyspakkausten jakoa. Tiimiläisemme, mukana olevat vierailijat ja seurakunnan miehet kantavat pakkaukset ja muut vaatelaatikot huoneen etuosaan. Tämä on yksi useista Toivo-slummin seurakunnista, joiden kanssa Bulgarian Mission Possible tekee työtä. Seurakunnat ovat ihmisten ainoa valopilkku ja mahdollisuus tämän toivottomuuden keskellä.

KUVA: Äitejä "Toivo" -slummin seurakunnassa. Jutun kirjoittaja Mirjami takana portailla.

Seurakunnat eivät kuitenkaan selviä yksin – tarvitaan työkaluja ja ohjelmia. Juuri niitä voimme tarjota. Äitiyspakkaukset, lasten ja nuorten lukuopetus, koulutarvikkeiden ja vaatteiden jako, uusi teiniavioliittojen ehkäisyohjelmamme, pastoripariskuntien koulutus ja muu opetus seurakuntalaisille ovat kanavia muutokseen. Slummien seurakunnissa on upeita ihmisiä, jotka pyrkivät kohti parempaa ja haluavat auttaa ja tukea nuoria.

Äitiyspakkausten jakotilaisuus alkaa. Ensin Ivan puhuu äideille ja rukoilemme jokaisen puolesta. Jakelun ajaksi siirryn joidenkin tiimiläisten kanssa ahtaasta huoneesta ulos. Seurakunnan edusta on täynnä lapsia, naapureita ja uteliaita ohikulkijoita. Lapset ovat innostuneita, kun tapahtuu jotain. Joidenkin äiti on sisällä saamassa pakkausta, ja kun hän tulee ulos, lapset auttavat sen kantamisessa.

Vieressämme seisoo valloittavasti hymyilevä pikkutyttö, joka pitelee kankaaseen kiedottua nukkea. Päivi ja minä toteamme yhtä aikaa saman asian: ”Jos asiat kulkevat normaaliin tapaan, ei mene kuin 5–6 vuotta kun tällä tytöllä on sylissään oikea vauva...”

Mutta olemme täällä seurakunnan tukena juuri siksi, että hän ja muut tämän slummin asukkaat saisivat tietää toisenlaisesta elämästä.