ANGELIKA BAEVA, ODESSA, UKRAINA

KUVA: Jutun kirjoittaja Angelika pitämässä tiimimme kanssa raamattukerhoa.

Nimeni on Sofia. Olen 11-vuotias. Isäni katosi sodassa... Lakkasimme saamasta viestejä – ei enää kirjeitä, ei puheluita. Tuli vain hiljaisuus. Kaikki sisälläni pysähtyi. En voinut enää hymyillä. Ihmiset luulivat, että olin vain itseeni sulkeutunut. Mutta kuinka olisin voinut nauraa, kun isäni mahdollisesti kärsi – tai oli tapahtunut pahempaa.

En puhunut tästä tuskasta kenellekään. Kun aloin käydä raamattukerhossa, ensimmäisen kuukauden ajan vain istuin hiljaa, kuuntelin, katselin. Muut olivat avoimia ja puheliaita... Tunsin olevani kuin toisesta maailmasta. Mutta kukaan ei pakottanut minua puhumaan. He vain olivat rinnallani.

Erään kerran kerhon opettaja sanoi: ”Jeesus ei käänny pois niistä, jotka itkevät hiljaa.” Siitä lähtien asiat alkoivat muuttua. Aloin vastata, kun minulle puhuttiin. Sitten aloin nauraa joillekin vitseille. Ja jonkin ajan kuluttua pystyin kertomaan, mikä minua vaivasi. En kaikkea, mutta tärkeintä on, etten ole enää hiljaa.

Tiedän, että vaikka isää ei enää ole, en ole yksin. Minulla on ihmisiä, jotka hyväksyivät minut sellaisena kuin olin, nauramattomana, ja ovat iloisia nyt kun olen alkanut hymyillä. Ja uskon, että Jumala näkee askeleeni, pienimmätkin. En särkynyt. Minä elän. Ja nyt minulla on toivoa.