Muut kielet:

”Misha, näin  sen saman painajaisen taas!”, Galina voihkaisi miehelleen herättyään kesken unien pelottavan tuttuun ääneen.

 Kello oli puoli viisi aamulla 24. helmikuuta 2022. Venäjä oli juuri pudottanut ensimmäisen raketin Kiovaan.

Kyyneleet vierivät Mihailin poskille, kun hän sanoi jo ikääntyneelle, rakkaalle vaimolleen: ”Ei se ollut unta. Helvetti on tullut perässämme tännekin.” 

– Ukrainan sota oli alkanut.

 

Tämä on jo kolmas sota, jonka Galina ja Mihail ovat kohdanneet.

Tiimimme tutustui heihin jakaessaan ruoka-apua Odessan alueen syrjäkylissä maaliskuun lopussa. Galina ja Mihail olivat paenneet sotaa sukulaistensa luokse tänne Odessan laitamille menetettyään kotinsa Kiovan alueen pommituksissa.

Mihail ja Galina ovat kotoisin Luhanskista. Siellä he kasvoivat, tapasivat toisensa ja perustivat perheen. Sinne he unelmoivat rakentavansa ikioman kodin.

Vuodet kuluivat ja elämä oli vaikeaa, mutta kovalla työllä heidän unelmansa alkoi konkretisoitua.

Mihail ja Galina saivat rakennettua itselleen omin käsin pienen, mutta rakkaan talon, jonka puutarhassa kasvoivat mansikat ja kurkut. Näin oli hyvä odottaa rauhallisia eläkepäiviä.

 

Mutta unelma seesteisestä vanhuudesta tuhoutui ennen kuin ehti alkaakaan.

Vuonna 2014 alkoi Itä-Ukrainassa sota, jonka jalkoihin heidän kotinsa Luhanskissa jäi.

Varhaisessa lapsuudessaan Mihail ja Galina olivat jo kokeneet sodan kauhun, joka nyt jälleen vyöryi heidän päälleen – räjähdykset, panssarivaunut, konekiväärit, ruumiit, loputon määrä kyyneleitä ja raketti, joka tuhosi kaiken sen, mitä he olivat vuosikymmeniä rakentaneet.

Vuoden 2019 loppuun mennessä 16,000 ihmistä oli kuollut ja noin kaksi miljoonaa paennut. Galina ja Mihail olivat heidän joukossaan.

Menetettyään kotinsa he keräsivät sen, mitä oli jäljellä ja ostivat säästöillään pienen kerrostaloasunnon Kiovan läheltä.

Tämä ei ollut sitä, mistä he olivat unelmoineet, mutta ainakin he saisivat jättää sodan ja kuoleman taakseen ja viettää loppuelämänsä rauhassa.

Mutta sitten tuli 24. helmikuuta 2022.

Ensimmäisen raketin jälkeen räjähdyksiä tuli lisää. Ilmasireenit soivat Kiovan aamun pimeydessä, kun Galina ja Mihail kiiruhtivat turvaan kellariin. Kuului valtava räjähdys, jonka jälkeen laskeutui hiljaisuus.

Määrättömän ajan kuluttua kellariin paenneet uskaltautuvat ulos. Vastassa on täydellinen tuho.

”Misha, rakas, oletko varma, että tämä on oikea paikka? Eihän tässä ole mitään! Missä me nyt asumme?” parahtaa Galina järkyttyneelle miehelleen heidän kadonneen kotinsa raunioilla.

Galina ja Mihail kertovat tarinaansa tiimillemme lohduttomina. Sota  on vienyt heiltä lapsuuden, nuoruuden ja vanhuuden sekä unelman, jonka eteen he työskentelivät niin kovasti.

Nyt heidän elämänsä alkaa olla kulunut ja heistä tuntuu, että kaikki ponnistelut ovat olleet turhia eikä toivoa paremmasta ole enää jäljellä.

Tiimimme kuuntelee Mihailia ja Galinaa. Mitä me voimme antaa kaikkensa menettäneille? Emme voi antaa heille takaisin heidän unelmaansa tai korvata menetettyä kotia.

Mutta meillä on mahdollisuus antaa heille toivoa.

Välittämällä, lohduttamalla ja rakastamalla konkreettisen avun kautta voimme antaa heille toivoa siitä, ettei maailma ole menettänyt ihmisyyttä ja ystävällisyyttä.

Kertomalla hyvää uutista Vapahtajasta, joka tuntee tuskan ja kärsimyksen ja on rakastanut heitä niin paljon, että kuoli heidän puolestaan etteivät he joutuisi hukkaan vaan heillä olisi katoamaton koti taivaassa, voimme antaa heille toivoa, joka ylettyy kuolemankin tuolle puolen taivaaseen asti.

Tätä apua ja toivoa ne, joilta sota on vienyt kaiken, nyt tarvitsevat.

 

 

 

"Välittämällä, lohduttamalla ja rakastamalla konkreettisen avun kautta voimme antaa heille toivoa siitä, ettei maailma ole menettänyt ihmisyyttä ja ystävällisyyttä." 

Kirjoittaja  Aleksander on pastori ja Odessan avustustiimimme jäsen