UUTISLEHTI 2/2017

”Mitä minun apuni voi saada aikaan kaiken tämän kurjuuden keskellä?"

Ignat Ivanov, Toiminnanjohtaja

Mitä minun vaatimaton apuni voi muuttaa hökkelissä asuvan neljän lapsen äidin elämässä? Mitä merkitystä minun avullani voi olla invaliditytölle Transnistriassa?

Apu, jota viemme, ei ole vain aineellista - kaikki ongelmatkaan eivät ole aineellisia. Hylätyksi joutunutta, epätoivoista ihmistä ei auta tavara, vaan ystävyys, rakkaus, henkinen ja hengellinen tuki.

Viemme ihmisille evankeliumia. Autamme heitä löytämään uskon tai vahvistumaan siinä - ja tällöin he saavat yhteyden suurimman avun lähteeseen.

Apu, jota viemme, on paikallista.  Sen kautta autettavat ihmiset tutustuvat hyviin ja luotettaviin ihmisiin, jotka ovat heidän lähellään.

Avulla on suuri merkitys, kun se tulee oikeaan aikaan. Ja kun työtä tehdään rukoillen, siinä on Jumalan johdatus. Tässä numerossa kerromme, kuinka tuntematon nainen löysi linja-autoasemalta kodittoman äidin lapsineen ja auttoi heidät turvakotiimme. Tämä ei ole ainoa kerta, kun tällaista on tapahtunut. Jumala itse johtaa näitä henkilöitä luoksemme.

Meidän apumme voi olla jonkun ihmisen elämässä osa Jumalan suunnitelmaa.

Nastja – optimisti

TRANSNISTRIA

Mission Possible järjestää Transnistriassa invalidilapsille kristillistä kerho- ja leiritoimintaa sekä raamattukerhoja ja kesäleirejä kylien lapsille. (Transnistria on alue Moldovan ja Ukrainan välissä.) Seuraavan on kirjoittanut paikallinen vapaaehtoistyöntekijä:

Nastja, 12, on ollut mukana invalidilasten tukiohjelmassamme neljä vuotta. Hän käy koulua kotoa käsin. Nastja asuu äidin ja isäpuolen sa kanssa huonokuntoisessa alle 20 neliön kommunaaliasunnossa, josta sähköt menevät usein poikki.

Kun Nastja oli puolitoistavuotias, hänen jalkaansa tuli päiväkodissa luunmurtuma. Lääkäri ei laittanut kipsiä, vaan määräsi hoidoksi hierontaa. Sen seurauksena vasen jalka lakkasi kasvamasta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tytölle on tehty 26 leikkausta ja hän on joutunut makaamaan paikallaan jalan venytyksessä pitkiä aikoja, jopa kahdeksan kuukautta. Jalka on koko ajan joko venytysraudoissa tai kipsissä. Lääkäri uskoo, että tyttö voi joskus vielä kävellä. Nyt hän pystyy liikkumaan vain kainalosauvojen varassa. Enimmäkseen hän on kotona neljän seinän sisällä.

Nastja joutuu viettämään yksin kolmen kuukauden jaksoja sairaalassa toisessa kaupungissa. Äiti ei voi käydä häntä katsomassa, koska matkat tulevat liian kalliiksi.

Erittäin tärkeitä tapahtumia Nastjalle ovat invalidilasten kesäleirit, joita järjestämme. Pidämme näille lapsille ja heidän perheilleen myös viikottaista kristillistä toimintakerhoa. Nastja käy siellä silloin kun hän ei ole sairaalassa tai jalka ei ole venytyslaitteessa.

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Nastja on iloinen, avoin ja itsenäinen. Hänen lempiharrastuksensa on helmikirjonta. Yhdeksännen luokan käytyään hän toivoo löytävänsä työtä.

Kävimme tapaamassa Nastjaa kotona. Tämän ihmeellisen tytön optimismi on tarttuvaa. Mutta vaikka hän on vahva ja rohkea, hän tarvitsee monenlaista apua ja tukea.

"On virheellistä ajatella, että autamme jotakuta siksi, että hän on 'heikko'. 
Lapset ja perheet, joita autamme, ovat kestokyvyltään, luonteeltaan, arvoiltaan päinvastoin vahvempia kuin monet parempiosaiset ja ansaitsevat ihailumme, että he selviytyvät vaikeuksiensa keskellä.
Eivät he ole 'heikkoja' - mutta he tarvitsevat silti kipeästi apuamme!"

 

Olemme jakaneet Bulgarian romanikylissä tähän mennessä 200 äitiyspakkausta.

Auta meitä koskettamaan yhä useamman perheen elämää. Yhden pakkauksen kulut ovat 50 euroa. Tule mukaan sinulle sopivalla summalla, tilinumerot takasivulla, viite 7773. Lämmin kiitos sinulle!

TAVOITE: 50 PAKKAUSTA JOKA KUUKAUSI

 

Petruna, 20 - hiljainen selviytyjä

DANIELA ENTSHEVA

Petruna, nuori romaniäiti Ihtimanin kaupungissa, oli vain 14-vuotias, kun sai ensimmäisen lapsensa. Nyt hän on 20-vuotias. Hän on pitkä, hoikka ja hillitty, ja hänestä säteilee jotain rauhallista ja jaloa. Hän puhuu hiljaisella äänellä, tuskin kuultavasti. Mutta hänen silmänsä puhuvat sitäkin enemmän. Niistä heijastuu huoli tulevasta synnytyksestä ja  siitä, kuka huolehtii kolmesta pienestä sisaruksesta hänen ollessaan sairaalassa... Ja hänen mieltään painaa myös jatkuva epätietoisuus siitä, löytääkö hänen miehensä Angel työtä tänä keväänä.

Kun kysymme mieheltä, viekö hän perhettään seurakuntaan, hän tunnustaa: ”Petruna käy siellä kyllä useammin, ja hän vie lapsia seurakuntaan.”

Avaamme laatikon, jossa on tälle perheelle niin kallisarvoisia vauvanvaatteita, ja kerromme, mistä ne ovat peräisin. Voi nähdä, että heille tämä pakkaus oli kuin taivaan lahja.

Huoneessa on kaksi sänkyä. Toinen on vanhempien ja lasten makuupaikka, toisella lepää Angelin vakavasti sairas isä. Hyvä uutinen on se, että hän on uskova. 

Perheeseen syntyy pian vauva, ja elämän on jatkuttava - vaikka Petruna joutuu hoitamaan vastasyntynyttä samassa huoneessa potilaan kanssa...

Päätämme vierailumme rukoukseen: ”Auta tätä perhettä, Herra! Paranna sairaudet! Auta Angelia löytämään työtä, ja auta Petrunaa synnytyksessä! Auta lapsia oppimaan Sinun tiesi. Ole heille armollinen!”

Rumen Ivanov ja Tanja Konjarova jakamassa äitiyspakkauksia Ihtimanin seurakunnassa. Petruna istuu etupenkissä.

Marina – särkynyt

Marina on kokenut raskaita asioita, hylätyksi tulemista ja ollut syyttömänä vankeudessa. Pikku Diman elämä alkoi ei-toivottuna ja kodittomana. Mission Possiblen turvakodit ovat pelastaneet äidin ja lapsen kahdesti. Tässä Marinan kertomus:

 

Avioliittoni oli alkuun onnellinen, ja meillä oli suloinen pieni tytär. Vähitellen mieheni alkoi käyttää alkoholia ja huumeita. Hän sanoi, että minäkin voisin huoletta rentoutua niiden kanssa ystävien seurassa.

Olin siinä asiassa liian pehmeä. Ja olin liian pehmeä, kun mieheni veli pidätettiin varkaudesta ja mieheni ja tuttu juristi neuvoivat minua ottamaan syyn niskoilleni. ”Älä pelkää, pienen lapsen äitinä et saa tuomiota”, he sanoivat.

Mutta sain kahden ja puolen vuoden tuomion! Minut vietiin vankilaan ilman että sain edes nähdä tytärtäni. Kahden kuukauden päästä sain kirjeen, että mieheni oli ottanut avioeron! Lapsen huoltajuus oli siirretty minulta vanhemmilleni.

Vankeusaikana kukaan ei käynyt minua katsomassa. Itkin kun ajattelin lastani, miltä hän näyttäisi ja mitä hän puuhaili.

Minut piti pystyssä toive, että saisin vielä nähdä lapseni ja kuulla sanan ”äiti”.

Sitten koitti vapauden päivä,  ja kuin siivillä matkustin kotiin. Mutta kun menin äitini kanssa hakemaan lastani päiväkodista, tyttö juoksikin hänen syliinsä ja sanoi ”äiti”! Minua hän luuli siskokseen. ”Ajattelimme, että näin on parempi lapselle ja meille. Älä kerro hänelle totuutta’”, sanoi äitini.

En kestänyt elämää lapseni ”siskona”. Löysin työtä ja muutin pois, ettei sydämeni särkyisi enempää. Monta vuotta elin aivan yksin. Iltaisin join, öisin itkin, aamulla jotenkin kokosin itseni ja menin töihin.

Vähitellen aloin käydä illanistujaisissa ystävien kanssa. Erään kerran, kun olin juonut, minut raiskattiin... Myöhemmin huomasin olevani raskaana. Häpesin tilannetta, ja vihasin itseäni ja ajatusta lapsesta. Työkaverini rohkaisi minua synnyttämään ja pitämään lapsen.

Odotusaikana tutustuin mieheen, joka halusi tukea minua ja lasta. Hänellä oli ongelmia juomisen ja poliisin kanssa, mutta silti aloin haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta.

Mutta kun Dima syntyi, hän oli minulle elävä muistutus pahasta, mitä olin kokenut. Halusin jättää hänet synnytyslaitokselle, mutta lääkärit saivat minut muuttamaan mieleni. HIV-positiivisten vanhempien lapsen kohtalona olisi jäädä lastenkotiin, kukaan ei adoptoisi häntä...

En alkuun tuntenut mitään lasta kohtaan. Mutta nelikuisena hän sairastui, ja silloin ymmärsin, että hän oli minulle taivaan lahja menetetyn lapsen sijaan. Tein kaikkeni hoitaakseni hänet terveeksi.

Mutta sitten kumppanini joutui muutamaksi kuukaudeksi vankeuteen. Jäin ilman elatusta ja asuntoa. Onneksi kuulin Mission Possiblen turvakodista Tsheljabinskissa ja matkustin sinne. Se oli minulle ja lapselle valtava apu!

Kun kumppanini vapautui, palasimme kotikaupunkiimme. Mutta hän ei tullut luoksemme vaan katosi jäljettömiin. Olimme tyhjän päällä!

Otin kassini ja lapsen ja menin linja-autoasemalle.  Istuin siellä epätoivon vallassa, tietämättä mitä tehdä.

"Minne olet menossa?" eräs tuntematon nainen kysyi minulta.

”En minnekään, minulla ei mitään eikä ketään”, sanoin. 

”Tiedän paikan juuri sinulle ja lapselle”, nainen sanoi.

Ja hän soitti Mission Possiblen turvakotiin Asbestiin.

Muistin, että olin siitä kuullutkin ollessani Tsheljabinskin kodissa. Sitten tämä ihana nainen osti lipun ja auttoi meidät bussiin!”

*  *   *

Näin Marina saapui keskukseemme sylissään pikku Dima, joka ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Marina oli kaikesta kokemastaan uupunut ja ymmällään. Kaikki hänen ihmissuhteensa olivat katkenneet. Alkuun hän hymyili vain ollessaan  lapsen seurassa, enimmäkseen hän oli masentunut ja itki.

Marina tuli pian uskoon, lukee nyt Raamattua ja osallistuu mielellään rukoushetkiimme. Joka kerta, kun hän kuulee puhuttavan Jumalasta rakastavana Isänä, hän itkee. Hän ei ole saanut koskaan kokea isän rakkautta... Yritämme kaikin tavoin auttaa Marinaa, että hänen haavansa parantuisivat ja hän voisi alkaa uuden elämän ja ajatella rohkeasti ja luottavaisesti tulevaisuutta.

----------------------------

Mission Possiblen leiri liikuntaesteisille ja erilaisista vammoista kärsiville lapsille. Nastja, jonka kertomus on tässä lehdessä, istuu eturivissä.

Haluatko auttaa Transnistrian lastenleirin järjestelyissä?

Kesäleiri on vuoden kohokohta monille näistä lapsista ja heidän perheillen. Voit ottaa osaa leirin järjestelykuluihin lähettämällä lahjoituksesi nimikkeellä ”Transnistria”. Kiitos avustasi!

Lataa lehti PDF-muodossa tästä

 

Categories: 

Kampanja

NÄE LAPSI

Kampanja

FACEBOOK